Blogi siirretty. Jatkossa tekstejä voi lukea täällä: http://veramiettinen001.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Rikos ei ole yksityiselämää – vai onko?

- MAKASIN siinä verilammikossa lattialla, niin mies vaan tokaisi: ”Kato nyt, mitä sait aikaiseksi”. Näin ”Elina” muistelee kertaa, kun puoliso oli lyönyt häntä nyrkillä kasvoille, repinyt hiuksista sekä heittänyt seinää vasten.

Sitaatti on jutusta, johon haastattelin lähisuhdeväkivallan uhria. Mies oli hakannut naisen henkihieväriin useita kertoja ja vainonnut muun muassa rikkomalla uhrin talon ikkunat.
( Lähestymiskielto ei takaa turvallisuutta , sivut 14–15)
Nainen olisi halunnut, että miehen nimi julkaistaan jutussa. Pahoittelin ja kerroin, että se ei ole mahdollista.

Epäreilua, nainen vastasi. 

Soitin uhrin haastattelun jälkeen käräjäoikeuteen tarkistaakseni tarinan. Miehen rikosrekisteri on pitkä:

Törkeä pahoinpitely: yhden vuoden vankeusrangaistus.
Pahoinpitely: 60 päiväsakkoa.
Pahoinpitely: kahdeksan kuukauden tuomio, suoritettu 200 tunnin yhdyskuntapalvelulla.
Pahoinpitely ja lähestymiskiellon rikkominen: yhteisenä tuomiona neljän kuukauden vankeusrangaistus, suoritettu 120 tunnin yhdyskuntapalvelulla.
Lista jatkuu vielä viidellä lähestymiskiellolla.
Hiljattain miehelle luettiin tuomio häirinnästä ja vahingonteosta: neljä kuukautta vankeutta. 

© Vera Miettinen

Toivoisin itsekin, että tällaisissa tapauksissa voisin vaikka työnantajana – tai tulevana tyttöystävänä – tarkistaa, onko henkilöllä rikostaustaa. Ihan googlettamalla. Soittaminen Suomen kaikkiin 27:ään käräjäoikeuteen ei välttämättä houkuta. Tai tule edes mieleen.

Mitä jos media julkaisisi rikoksen tekijän nimen? Aina, pienimmissäkin rikoksissa.

Asiasta on kaksi näkemystä. Toista edustaa muun muassa Suomen rikosseuraamuslaitos, jonka tarkoituksena on saada rikoksen tekijät takaisin yhteiskuntaan. Se ei ole helppoa, jos nimi on julkaistu mediassa. Toinen näkemys on kansalaisten hyväksi: Olisi todella hienoa tarkistaa taustat ennen kuin palkkaa tuntemattoman tekemään kotinsa kymppitonnien pintaremontin. Kuinka usealta rikokselta vältyttäisiin, jos ennen urakan sopimuksen allekirjoittamista selviäisi remppareiskan pitkä petosrekisteri.

"Onko merkityksellistä tietää vaikkapa poliisin nimi, joka on EPÄILTYNÄ törkeistä rikoksista vaiko sen rikoksen tekijän nimi, joka on toistuvasti saanut tuomion petoksista.

Sitten on vielä ohjeistus, jota median tulisi noudattaa. JSN 

Tarkkasilmäinen voi havaita, kuinka häilyviä ohjeet ovat. Tavallaan on hyvä, että tiukkaa linjaa ei ole, koska näin medialla on mahdollisuus punnita uutiset tapauskohtaisesti. Valitettavasti käytäntö on vain mennyt liian varovaiseksi. 

Mediat eivät julkaise rikoksen tekijän nimeä, jos tuomio on alle kaksi vuotta vankeutta. Tästä ei siis ole olemassa lakia, eikä näin kehoteta journalistisissa ohjeissa tai Julkisen sanan neuvostossa. Tämä nyt vain on ollut tapana. Julkaisemisen suhteen ollaan äärimmäisen varovaisia myös silloinkin, kun tuomio on yli kaksi vuotta, ja kun rikoksen tekijä ei ole viranomainen, poliitikko tai julkisuuden henkilö.

"Kahden vuoden rajassa ei ole mitään järkeä myöskään siksi, koska vakavimpien rikosten tekijöiden nimillä – joista pitkiä kakkuja saa – ei ole lopulta mitään merkitystä lukijalle.

© Vera Miettinen

Lukijan kannalta tässä ei ole mitään järkeä. Onko merkityksellistä tietää vaikkapa poliisin nimi, joka on EPÄILTYNÄ törkeistä rikoksista vaiko sen rikoksen tekijän nimi, joka on toistuvasti saanut tuomion petoksista.

Kahden vuoden rajassa ei ole mitään järkeä myöskään siksi, koska vakavimpien rikosten tekijöiden nimillä – joista pitkiä kakkuja saa – ei ole lopulta mitään merkitystä lukijalle. Sen sijaan juuri ne, jotka ovat saaneet ehdonalaista tai sakkoja vaikkapa petoksista, ovat sitäkin merkityksellisempiä.

Median(toimituksien esimiesten) pitäisi ehdottomasti muuttaa nimen julkaisun käytäntöä. Nyt keskitytään liikaa siihen, kuka rikoksen on tehnyt eikä siihen, mikä rikos on kyseessä.  

Kasvottamana oikeudessa

Viikin yliajaja Helsingin käräjäoikeudessa.
Vieressä asianajaja Heikki Lampela.
© Vera Miettinen

Pari vuotta sitten 25-vuotias mies ajoi kännissä 11-vuotiaan tytön yli Helsingin Viikissä. Tyttö kuoli. Syytetty ei peittänyt kasvojaan oikeudessa, ja julkaisimme kuvan lehdessä. Sain miehen tyttöystävältä tulenkatkuisen sähköpostin, koska kuvan julkaisu oli hänen mielestään täysin väärin. Toimintamme oli vastuuntunnotonta. Sähköpostissa kerrottiin myös, että mies halusi ottaa itse kokonaan vastuun teostaan, eikä siksi peittänyt kasvojaan. Kuvan julkaisu oli "todella julmaa", koska mies kuitenkin kohtasi asian kunniallisesti.

Kuvan julkaisupäätökseen vaikutti muun muassa se, että mies oli tuomittu rattijuopumuksesta aiemminkin. Kuusi kertaa.

Lähes aina ennen oikeuskäsittelyä lehdistölle annetaan muutama minuutti aikaa kuvata syytetty. Show alkaa jo käräjäoikeuden käytävällä. Varsinkin, jos kyseessä on yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö tai rikos, koko maan valtamedia on edustettuna ja parveilee syytetyn ympärillä kuvaamassa.

Sirpa Laamanen oikeudessa vuonna 2012.
© Vera Miettinen

Joskus kuvattava peittää kasvonsa ja joskus ei. Olen pitkään pohtinut, mistä tämä johtuu. Mikä vaikuttaa syytetyn päätökseen peittää kasvonsa tai olla peittämättä? 

Ihan ensimmäinen ajatus oli, että ainakaan psykopaatit eivät peitä kasvojaan, koska heitä ei kiinnosta. Väärin. Esimerkiksi Eerikan äitipuoli Sirpa Laamanen on empiirisen havaintoni mukaan täysi psykopaatti mutta peitti silti kasvonsa oikeudessa.

"Aarnio tietää, että halutessaan jokainen voi löytää hänen kuvansa netistä nimen perusteella.

Psykopaatti saattaa tosin olla myös teostaan huolimatta itsekäs ja peittää kasvonsa suojatakseen tulevaisuutensa. 

Touko Tarkki. Vieressä asianajaja Jarkko Jaatela.
© Vera Miettinen

Entä häpeän tunne? Rikos hävettää niin paljon, että syytetty ei kehtaa näyttää kasvojaan. Tämä saattaa olla mahdollista mielenterveydellisesti tasapainoisilla. Joskin ainakin henkirikoksen taustalla on lähes aina psyykkisiä sairauksia.

Sitten on niitä syytettyjä, joiden on ihan turha peitellä. Tuoreena esimerkkinä on huumepoliisi Jari Aarnio. Nimi on ollut alusta asti mediassa, koska asia ja henkilö ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä. Aarnio tietää, että halutessaan jokainen voi löytää hänen kuvansa netistä nimen perusteella. Kasvojen peittäminen olisi turhaa. Luulen, että tässä tapauksessa on kyse myös kunniasta. Aarnio haluaa säilyttää maineensa niin pitkälle kuin mahdollista, eikä huivin taakse piiloutuminen – muiden rikollisten kanssa samaan kastiin putoaminen - ainakaan auttaisi asiaa.

Kuvakaappaus MTV:n uutisesta.
http://www.mtv.fi/uutiset/rikos/artikkeli/maarapaiva-lahestyy-aarnio-jutussa---tutkinta-saattaa-venya/2779554

Näin käsittelen rankkoja asioita

Kysymys on jo klassikko niin viranomaisille kuin myös rikos- ja oikeustoimittajille: "kuinka jaksat ja pidät pääsi kasassa juttujen takia, joita käsittelet".

Kun luin ensimmäisen kerran 8-vuotiaan Eerikan haastehakemuksen, purskahdin lohduttomaan itkuun. Kävin läpi paperin jokaisen kohdan ja annoin vain tulla. Äärimmäinen julmuus on sellaista, jonka vuoksi inhimilliset tunteet on vain päästettävä ulos. Kukaan, viranomainen eikä toimittaja, ei voi olla niin kylmä, etteikö tunteet nousisi välillä pintaan. Jos mikään ei tunnu miltään, alanvaihto on tarpeen.

Kerran eräs viranomainen neuvoi, että juttuja ei saa paeta, ja että ne pitää käsitellä kohta kohdalta. Itkulle on annettava tilaa. Mutta vain kerran. Sitten on työn aika, sillä jonkun sekin on tehtävä.

"Pidin ja pidän edelleen etäisyyttä näistä keskusteluista monesta muustakin syystä kuin pelkästään muurin takia.

Eerikan tapauksessa haastehakemus aiheutti ensimmäisen ja viimeisen itkun. Vaikkakin myöhemmin käräjäoikeudessa näytetyt videot Eerikan pakkosyöttämisestä aiheuttivat jokaiselle salissa olevalle jonkinlaisen tunteenpurkauksen. Mutta silti, haastehakemuksen jälkeen keskityin työntekoon. Työminän avulla rakensin muurin itseni ja murhan välille, jonka ylitse päästin vain tietyt ihmiset.

En edes lähtenyt puimaan hyvän päivän tuttujen kanssa tapausta. Moni yritti sitä. Kauhistelemalla. Pidin ja pidän edelleen etäisyyttä näistä keskusteluista monesta muustakin syystä kuin pelkästään muurin takia: Eerikan murha osoitti niin merkittävästi ihmisen äärimmäistä julmuutta ja pahuutta, että en koe jutun kauhistelun olevan kenenkään kannalta tarpeellista.

"Työminän lisäksi on kaksi asiaa, jotka pitävät pääni kasassa. 

Eerikan murhaa on helppo käyttää esimerkkinä. Kuinka monesti viranomainen tai toimittaja on ottanut tytön kohtalon esille joko puheessaan tai kirjoituksessaan? Suomen rikoshistorian julmin juttu. Selväähän se on, ettei sitä unohdeta. Eikä sitä pidäkään unohtaa. Se pitää viranomaisrattaat vauhdissa.
Silti Eerikan murha ei suinkaan ole ainoa,  jonka ansiosta olen nähnyt ja kuullut elämän nurjan puolen.

Työminän lisäksi on kaksi asiaa, jotka pitävät pääni kasassa. Ensimmäinen on kultaakin arvokkaampi: asioiden puiminen ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät. Eli muut toimittajat ja viranomaiset.
Toisesta maksan kuukaudessa yhteensä 110 euroa. Käyn vähintään kolme kertaa viikossa salilla ja harrastan tanssia.

Mikään muu kuin adrenaliinin tunne juoksulenkillä, tanssitunnilla tai punttia nostamalla – puhumattakaan kunnon keskustelusta ilman kauhistelua – ei auta paremmin käsittelemään ihmisen äärimmäistä julmuutta.

Kaksi poliisia päivässä

Tekisitkö itse sellaista työtä, jossa kuoleman mahdollisuus on pelottavan todellinen? Kokisit tarpeelliseksi rukoilla aamiaispöydässä oman henkesi puolesta.

Rio de Janeirossa kuolee päivittäin kaksi poliisia. Suuri uhka muodostuu favelan kaduilla, sillä jalan liikkuva partio on helppo kohde taloissa majaileville rikollisille. Ammutuksi tuleminen ei vaadi muuta syytä kuin sen, että selässä lukee polícia. 

Haastattelemani poliisi oli menettänyt yhden vuoden kestäneen poliisiuransa aikana kolme kollegaansa henkirikoksen uhrina.

"Suomalaisena rikostoimittajana tuntuu käsittämättömältä, 

kun poliisi ei kommunikoi ihmisten kanssa.

Jo pelkkä vihanpito vaikeuttaa poliisin työtä ja aiheuttaa henkirikoksia Brasiliassa. Tilanne on kuin suuri oravanpyörä: poliisit yrittävät saada aseilla kunnioitusta,  mutta – yllättäen – kansa vihaa poliisia enemmän ja enemmän. Poliisi ei ota minkäänlaista kontaktia kansalaisiin, ja ihmiset ovat kuin poliisia ei olisi olemassakaan.

Kaikki tämä kulminoituu virkavallan tiedon ja koulutuksen puutteeseen.

Suomalaisena rikostoimittajana tuntuu käsittämättömältä, kun poliisi ei kommunikoi ihmisten kanssa. Mitään. Koskaan. Ikinä. Paitsi tietenkin asein tai nyrkein. Onhan sekin viestintää.

Suomessa poliisin työ on kuin asiakaspalvelua. Kuten poliisilaki määrää, turvallisuutta pitää pyrkiä ylläpitämään ensisijaisesti neuvoin ja käskyin. Välttäen väkivaltaa viimeiseen asti. Tämä iskostetaan poliisikokelaille jo Polamkin valintakokeen tenttikirjassa.

Kuulin hiljattain, kun suomalaisen pikkukylän poliisi oli ajanut kännissä autolla. Paikallisen poliisilaitoksen pomo antoi tämän jälkeen käskyn: "kiillottakaa kilpi."

Nykyinen Brasilian hallitus on ottanut jo muutaman keinon käyttöön, joilla virkavallan korruptiota kitketään pois. Helppoa se ei ole, koska kilpi on viimeistä senttiäkin myöten tuhriintunut. 

Suomalaismiehen tuomio murhasta

Suomalainen mies, Toni Hakala, sai Brasiliassa melkein 19 vuoden vankeustuomion tyttöystävänsä murhasta vuonna 2009. 

Syynä vierailuumme Joinvillen vankilassa on siis Toni Hakalan haastattelu. 

Kirjoitin aiemmin Facebookiin, että kysyin kaksi kuukautta sitten ensimmäisen kerran pääsyä brasilialaiseen vankilaan. Nyt kun tarkemmin ajattelen, siitä on enemmän kuin kolme kuukautta.

Brasiliassa tiedetään varsin hyvin, kuinka surkeat olosuhteet vankiloissa on, ja siksi he eivät halua päästää mediaa muurien sisäpuolelle. Varsinkaan ulkomaalaisia.

Hakala siirrettiin noin kuukausi sitten Florianópoliksen vankilasta Joinvilleen.

Lahjottu poliisi

Ajoin kolme vuotta sitten autolla Romaniassa, kun poliisit pakottivat ajamaan tien sivuun. Olin kuulemma ohittanut punaisen liikennevalon. "Rangaistukseksi" ajokortti otettiin pois ja poliisi ilmoitti, että saan sen takaisin vasta kolmen kuukauden päästä. Onneksi englanninkielentaitoinen paikallinen pysähtyi ja auttoi kielimuurin läpi. Selitin poliisille, että jos he ottavat ajokorttini nyt, saan Suomessa heti uuden. Viranomaiset tajusivat, etteivät saa senttiäkään lahjusrahaa, ja sain kortin
takaisin.

"In favela, the bad guys are polices, not the drug dealers.
They – the drug dealers – would never harm people"

- Local

Favela Rochinha.
© Vera Miettinen

Rochinhan favelan "ensimmäinen taso" on Brasilian kuuluisimpia turistinähtävyyksiä. Matkailijat näkevät siellä sen puolen, jonka paikalliset haluvat näyttää. Tien, jonka seinät ovat täynnä kauppoja. Iloiset asukkaat ja värikkäät talot. Ja kaikista näyttävämmin, viiden-kuuden sotilaspoliisin aseistautuneen joukon, jotta matkailijat tuntisivat olonsa turvalliseksi. Näyttävämpää esitystä voi seurata joka viikonloppu Rion toisessa favelassa Lupassa, kun poliisit ammuskelevat aseillaan ilmaan. Ihan vain huvikseen.

"Näyttävämpää esitystä voi seurata joka viikonloppu, kun poliisit ammuskelevat aseillaan ilmaan. Ihan vain huvikseen.

Favela Lupa at night.
@ Vera Miettinen

Se, mitä ei haluta näyttää, tapahtuu "just around the corner". Samaan aikaan, kun poliisit esittelevät aseitaan turisteille, diilerit jatkavat lahjotusti huumebisnestään vain muutaman korttelin päässä matkailijoista.

Favela Rochinha.
© Vera Miettinen