Näin käsittelen rankkoja asioita

Kysymys on jo klassikko niin viranomaisille kuin myös rikos- ja oikeustoimittajille: "kuinka jaksat ja pidät pääsi kasassa juttujen takia, joita käsittelet".

Kun luin ensimmäisen kerran 8-vuotiaan Eerikan haastehakemuksen, purskahdin lohduttomaan itkuun. Kävin läpi paperin jokaisen kohdan ja annoin vain tulla. Äärimmäinen julmuus on sellaista, jonka vuoksi inhimilliset tunteet on vain päästettävä ulos. Kukaan, viranomainen eikä toimittaja, ei voi olla niin kylmä, etteikö tunteet nousisi välillä pintaan. Jos mikään ei tunnu miltään, alanvaihto on tarpeen.

Kerran eräs viranomainen neuvoi, että juttuja ei saa paeta, ja että ne pitää käsitellä kohta kohdalta. Itkulle on annettava tilaa. Mutta vain kerran. Sitten on työn aika, sillä jonkun sekin on tehtävä.

"Pidin ja pidän edelleen etäisyyttä näistä keskusteluista monesta muustakin syystä kuin pelkästään muurin takia.

Eerikan tapauksessa haastehakemus aiheutti ensimmäisen ja viimeisen itkun. Vaikkakin myöhemmin käräjäoikeudessa näytetyt videot Eerikan pakkosyöttämisestä aiheuttivat jokaiselle salissa olevalle jonkinlaisen tunteenpurkauksen. Mutta silti, haastehakemuksen jälkeen keskityin työntekoon. Työminän avulla rakensin muurin itseni ja murhan välille, jonka ylitse päästin vain tietyt ihmiset.

En edes lähtenyt puimaan hyvän päivän tuttujen kanssa tapausta. Moni yritti sitä. Kauhistelemalla. Pidin ja pidän edelleen etäisyyttä näistä keskusteluista monesta muustakin syystä kuin pelkästään muurin takia: Eerikan murha osoitti niin merkittävästi ihmisen äärimmäistä julmuutta ja pahuutta, että en koe jutun kauhistelun olevan kenenkään kannalta tarpeellista.

"Työminän lisäksi on kaksi asiaa, jotka pitävät pääni kasassa. 

Eerikan murhaa on helppo käyttää esimerkkinä. Kuinka monesti viranomainen tai toimittaja on ottanut tytön kohtalon esille joko puheessaan tai kirjoituksessaan? Suomen rikoshistorian julmin juttu. Selväähän se on, ettei sitä unohdeta. Eikä sitä pidäkään unohtaa. Se pitää viranomaisrattaat vauhdissa.
Silti Eerikan murha ei suinkaan ole ainoa,  jonka ansiosta olen nähnyt ja kuullut elämän nurjan puolen.

Työminän lisäksi on kaksi asiaa, jotka pitävät pääni kasassa. Ensimmäinen on kultaakin arvokkaampi: asioiden puiminen ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät. Eli muut toimittajat ja viranomaiset.
Toisesta maksan kuukaudessa yhteensä 110 euroa. Käyn vähintään kolme kertaa viikossa salilla ja harrastan tanssia.

Mikään muu kuin adrenaliinin tunne juoksulenkillä, tanssitunnilla tai punttia nostamalla – puhumattakaan kunnon keskustelusta ilman kauhistelua – ei auta paremmin käsittelemään ihmisen äärimmäistä julmuutta.